Kaltoin kohtelemme itseämme. Toiset rääkkää ruumistaan ravinnon puutteella toiset määrättömällä mättämisellä. Toiset pahoinpitelevät kehoaan tai sallivat toisen turmella tyyssijaansa. Toiset, niin kuin miekin, unohdamme olemassa olomme. Turmelemme, kaltoin kohtelemme ja unohdamme itsemme. Ja herääkö kukaan sisimmän huudolle? 

Mie en, sillä olen kuuro. Kuuroutunut kehoni kukkuu-huudoille. Olen suorittanut elämääni teinistä asti, loppunut, höllännyt ja jälleen suorittanut, uupunut, höllännyt ja suorittanut. Kun on kiire elää. On saavutettava mahdollisimman paljon, mahdollisimmän nopeasti, mahdollisimman suuria unelmia. Suorituskeskeinen elämäntyylini tyhjensi takkini - taas. Jälleen olen uupumuksen ulottuvuudessa. Kun elmänänilo hiipui. Voimavaroista tuli pitäisi. Eläminen mustui negatiivisuuteen.

Heräsin. Kun kampean itseni kompurointini jälkheen jaloilleni en halua enhään elämäniloni hukkuvan. En halua voimavarojeni olevan pakko tai elämän vajoavan loputtomaan yöhön. Haluan kuulla. Kuunnella. Oppia kuuntelemaan mitä mieli mutisee, keho kuiskaa. Kuunnella mitä tyyssija tarvitsee. Mille sydän sykkii.